Hieroja-ammatin synty Suomessa

 Hieronta on maailman vanhimpiin kuuluva hoitomuoto.

Sen kansainvälinen termi on ranskan kielinen “massage”, joka on todennäköisesti peräisin arabian sanasta “painaa pehmeästi”. Hieronnan tarkka määrittely on vaikeaa. Sitä on lähdekirjoissa tyydytty monesti kuvaamaan pehmeiden kudosten käsittelyksi.

Hieronta on myös tieteellinen ja järjestelmällinen hoitomenetelmä, jota on 1900-luvulla luonnehdittu seuraavasti: “käsin suoritettu, erilaisten toimintojen joukko, joka kohdistuu kehon uloimpiin kudoksiin ja jonka tarkoitus on parantava, korjaava tai terveyttä edistä- vä” (Douglas Grahm).

Toinen hieronnan määritelmä kuuluu seuraavasti: “Hieronta on termi, jota käytetään kuvaamaan tietynlaista pehmeiden kudosten käsittelyä, jonka tarkoituksena on vaikuttaa hermo-, lihas- tai hengitysjärjestelmiin tai saada aikaan paikallinen tai yleinen vaikutus verenkier- toon ja imunestekiertoon.” (amerikkalainen Gertrud Beard, 1951). Suomessa on yleisesti hyväksyt- ty E. A. G. Kleinin määritelmä: “Hieronnalla ymmärretään hoitotarkoituksessa suoritettua pehmei- siin kudoksiin kohdistuvaa liikkuvaa painamista, joka tapahtuu sivelyjen, hankausten, pusertelujen ja erilaisten taputusten muodossa.”Terveydenhoito- ja parannuskeinona hieronta lienee yhtä vanha kuin ihmiskunta”. Erilaisiin liikun-taan perustuneisiin hoitoihin liittyneenä siitä löytyy lähteitä sekä Kiinasta että Intiasta jo 3000 vuotta ennen Kristusta. Länsimaisessa antiikissa hieronta oli tärkeimpiin kuuluva sairaiden hoito- ja parantamistapa.

Jo Hippokrates korosti sen merkitystä. Rooman valtakunnan tuhon jälkeen klassisen lääketieteen tutkiminen jäi arabien tehtäväksi: Avicenna kirjoitti 1000-luvulla lääketieteen kaanonissaan myös hieronnasta. Lihan iloja halveksuvalla keskiajalla ei juurikaan harrastettu hierontaa: vasta 1500-luvulla ranskalaisen lääkärin, Ambroise Parén (1510-1590), työn myötä siitä kiinnostuttiin uudelleen. 1800-luvulla ruotsalainen Per Henrik Ling kehitti hierontamuodon, jossa hän yhdisti voimistelua ja fysiologiaa koskevat tietonsa ikivanhoihin kiinalaisiin, egyptiläisiin ja roomalaisiin tekniikkoihin. Tukholmaan perustettiin vuonna 1913 ensimmäinen hierontaa opettava laitos, ja sen jälkeen samanlaisia laitoksia ja kylpylöitä alkoi ilmaantua joka puolelle Eurooppaa.Toinen alan kansainvälinen uranuurtaja oli hollantilainen G. Metzger. Nykyisin hieronnan arvohoitomenetelmänä tunnustetaan kaikkialla maailmassa.Suomessa hieronta on ollut kansanomainen hoitomenetelmä, jonka taitaminen siirtyi isältä pojalleja äidiltä tyttärelle. Kiertävät hierojat olivat aina tervetulleita ja odotettuja vieraita maaseudunkylissä. Hieronta ja siihen olennaisesti liittynyt kylpeminen tapahtui saunassa. 1900-luvun alkupuolella kukoistaneessa suomalaisessa kylpyläkulttuurissa oli hieronnalla tärkeä osa. Kylpylöidenhierojina oli sekä perinteisiä kansanhierojia että hierontaopetusta saaneita lääketieteen opiskelijoita, jotka hankkivat näin opiskeluvaroja.

 Hieronnan opetus maassamme alkoi vuonna 1882. Silloin siitä tuli vapaaehtoinen aine voimistelun-opettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella opiskeleville. Vakinaiseksi aineeksi hieronta tuli uranuurtaja W. L. Bergholmin ansiosta sekä tuleville voimistelunopettajille että lääkitysvoimistelijoille. Vuonna 1904 valtiovalta päätti, että hierontakurssi oli pakollinen lääkäriksi opiskeleville kandeille. Lääkintöhallituksen määräämänä opettajana toimi yliopistossa ensin LL K. V. Hällberg (1904-1908) ja hänen seuraajanaan tri Dodo Rancken. Virkanimikkeenä oli vuoteen 1919 hieroja, jonka jälkeen se muutettiin “mekanoterapeutiksi”. Vuodesta 1936 toimintaa jatkoi tri Saima Tawast- Rancken, jota voidaan pitää sekä suomalaisen hieronnan että lääkintävoimistelun uranuurtajana.Merkittävä suomalainen hierontametodien kehittäjä oli myös Alma Sahlstén.

Lääkintävoimistelijakoulutus alkoi Suomessa vuonna 1908 maamme silloin ainoan yliopiston voimistelulaitoksella; tämä opetus päättyi vuonna 1942. Oppiainetta oli mahdollista opiskella myös yksityisissä hieromaopistoissa jo viime vuosisadan puolella. Tärkein näistä opistoista oli vuonna 1893 aloittanut Mauri Hartean (1865-1941) Suomen Kansanomainen Hieromaopisto, jonka tarkoi- tuksena oli “Suomen kansalle ominaisten terveydenhoitotapojen, ennen kaikkea suomalaisille ominaisen hieroma- ja kylpytavan vaaliminen, kotimaisten hierojien yhteiskunnallisen aseman parantaminen ja opin tasamukainen levittäminen”. Aluksi oppilaina oli vain voimistelunopettaja- ja lääkärikokelaita ja opetus oli pääasiassa käytännöllistä. Vuodesta 1897 opetukseen liitettiin myös tietopuolinen osuus. Opiston johtaja Hartea oli perehtynyt kansanomaiseen hierontaan ja hän yhdisti tämän tietämyksen ajan lääketieteellisiin oppeihin.

Toinen suomalainen merkittävä yksityinen hieromaoppilaitos avasi ovensa vuonna 1921, jolloin tri Kaarlo Taskinen (1876-1953) perusti Helsinkiin ruotsalaiseen Lingin järjestelmään perustuvan koulun. Se majoittui paikallisen työväenyhdistyksen perinteikkään talon suojiin Hakaniemeen. Kaksi vuotta myöhemmin Lempi Juntunen (1888-1947) aloitti hierojien koulutuksen yksityisessä hieromaopistossaan Lahdessa. Opistoon oli yhdistettynä myös luontaishoitola.  Suomalaiset hierojat ja sairasvoimistelijat – kuten lääkintävoimistelijoita silloin kutsuttiin olivat näin itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä kasvavia ammattikuntia. Alan koulutusta oli tarjolla, mutta ammatinharjoittajien järjestäytyminen oli pitkään vaatimatonta. Vuonna 1916 perustettu Turun hierojayhdistys syntyi Turun Hieromaopistosta valmistuneiden hierojien piirissä. Sen vaikuttajahahmoihin kuului opiston johtaja J. A. Roiha, joka oli yhdistyksen puheenjohtaja vuosien ajan. Useimmat maamme vanhimmista hierojayhdistyksistä ovat saaneet alkunsa tietyn hieroma- opiston oppilaiden piirissä, jolloin niistä lähes väistämättä tuli suljettuja, pieniä seuroja. Osa niistä tosin avasi myöhemmin ovensa muuallakin koulutetuille kollegoilleen. Turun Hierojayhdistykseen kuuluvat oli jaoteltu “jäseniin” ja “ammattilaisjäseniin”, joista jälkimmäiset olivat suorittaneet jonkin hieromaopiston yleensä Turun kurssin. Vaikka näiden yhdistysten merkitys olikin lähinnä paikallinen, ei ainakaan Turun Hierojayhdistys ollut pelkkä yhdessäolojärjestö, vaan se muun muassa painosti lähikuntia perustamaan kunnallisia hierojanvirkoja. Yhdistys otti kantaa myös hierontataksoihin sekä painatti hierojaluetteloita ja jakoi niitä yleisön saataville, erityisesti apteekkeihin, hotelleihin ja matkustajakoteihin. Se toimeenpani myös hierontakursseja jäsenistönsä täydennyskoulutusta varten ja hankki kertaostona hierontavälineitä, joita se sitten myi edelleen jäsenilleen. Turun Hierojayhdistys toimi silti vain muutaman innokkaan varassa: näiden tarmon laannuttua sen toiminta taukosi välillä jopa vuosiksi. Osasyy yhdistyksen hiljaiseloon saattoi piillä myös paikallisen hieromaopiston talousvaikeuksissa, jotka saivat opiston oppilaat perustamaan yhdistyksen suojassa opistolle kannatusyhdistyksen. Muitakin hierojayhdistyksiä syntyi vähitellen. Sokeat hierojat perustivat vuonna 1928 Suomen Sokeiden Hierojayhdistyksen. Mauri Hartean opiston ympärille syntyi Suomen Kansanomainen Hieromaseura vuonna 1906. Toinen merkittävä paikallinen hieromayhdistys oli Hämeen hierojayhdistys. 1930-luvulla paikallisia yhdistyksiä oli syntynyt myös Viipuriin ja Kuopioon.

www.khl.fi